Toimivat ihmissuhteet ovat lasten ja nuorten hyvinvoinnin perusta, mutta eivät kaikille itsestäänselvyys. Sosiaalihuolto ja lastensuojelu ovat perinteisesti tarjonneet tukiperheitä, jotka lisäävät turvallisten ihmiskontaktien määrää lapsen elämässä ja tarjoavat hengähdystauon vanhemmille. Tukiperhetoiminta onkin erinomainen esimerkki pitkäkestoisesta ihmissuhteeseen perustuvasta tuesta. Nyt toiminnan ydintä haastaa talouspaineet, mikä on huolestuttavaa erityisesti tukea tarvitsevien lasten ja nuorten näkökulmasta.

Tukiperhetoiminnalla on palveluna pitkä historia lasten ja perheiden tukemisessa. Tukiperhetoiminnassa lapsi vierailee tukiperheessä tyypillisesti viikonlopun ajan kerran kuukaudessa osallistuen perheen arkeen. Vapaaehtoiset tukiperheet ovat tehtävään valmennettuja, ja heille tarjotaan tukea koko prosessin ajan. Lisäksi tukiperhetoimintaa toteutetaan niin kutsuttuna ammatillisena tukiperhetoimintana, jolloin toisella tai kummallakin tukiperheen vanhemmista on sote- tai kasvatusalan tutkinto tai työkokemus taustalla.

Parhaimmillaan suhde tukiperheeseen mahdollistaa lapsen elämään merkityksellisiä ihmissuhteita ja niiden kautta suojaavaa pysyvyyttä muuttuvissa elämäntilanteissa. Sekä tutkimukset[i] että toimijoiden keräämät palautteet osoittavat, että niin lapset, vanhemmat kuin työntekijät määrittävät palvelun lähtökohtaisesti myönteiseksi tukitoimeksi.

Tällä hetkellä palvelun peruslähtökohtia haastetaan. Laaja-alaisesti lasten suojelun kentällä vallitsee yhteisymmärrys siitä, että matalan kynnyksen palveluihin, ennaltaehkäisyyn, palveluiden saatavuuden sujuvoittamiseen, moniammatilliseen työskentelyyn ja palveluiden integraatioon tulee panostaa[ii]. Todellisuudessa lapset ja heidän perheensä joutuvat esimerkiksi jonottamaan tarvitsemaansa palvelua. Tukiperhepalvelua toteuttaville tahoille tämä näyttäytyy siten, että perheet, joille palvelu toimisi aidosti ennaltaehkäisevänä palveluna, eivät nykyisin täytä hyvinvointialueiden luomia kriteereitä tukiperheen saamiselle. Tämä johtaa siihen, että tukiperhettä tarjotaan liian myöhään ja tilanteessa, jossa perhe tarvitsisi jo vahvempaa tukea, kuten perhetyötä tai perhekuntoutusta.

Muutaman kuukauden tukiperhesuhde ei ole vaikuttavaa palvelua

Tukiperhetoiminnan pyöreän pöydän keskusteluissa on viime aikoina noussut esiin erityisesti huoli tukiperhetoiminnan ytimen eli suhdeperusteisuuden ja ennaltaehkäisevyyden katoamisesta. Osalla hyvinvointialueista taloudelliset leikkaukset ovat kohdentuneet myös tukiperhetoimintaan, ja tilanteet ovat tuoneet epävarmuutta sekä lapsille että vapaaehtoisina toimiville tukiperheille. Ymmärrämme hyvinvointialueiden haasteellisen tilanteen ja yksittäisten työntekijöiden sekä tiimien olevan vaikeiden valintojen äärellä.

Esimerkit kentältä ovat välillä karuja. Tukiperhesuhteita saatetaan päättää kaikille osapuolille yllättäen ja vain sen vuoksi, että hyvinvointialue on linjannut tuottavansa palvelun jatkossa itse. Näyttää myös siltä, että joissakin muutostilanteissa toimitaan valitettavan usein kuulematta tukiperhetoiminnan kaikkia osapuolia ja vuosienkin mittaisen tukisuhteen päättäminen on välillä vain ilmoitusasia.

Toinen harmillinen esimerkki lapsen näkökulmasta on se, että tukiperhetoimintaa saatetaan ostaa vain muutaman kuukauden ajaksi, jolla paikataan alueen omien tukiperheiden vajetta. Tällainen paikkaaminen luo rikkonaisuutta lapselle eikä tue turvallisen ja toimivan tukisuhteen muodostumista. Lapsen ja aikuisen välisen suhteen muodostumiselle on annettava aikaa ja ihmissuhteen jatkuvuuden merkitys on tunnustettava lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi.[iii]

Vuonna 2022[iv] julkaistun Tukihenkilö- ja tukiperhetoiminta lapsi- ja perhesosiaalityössä – raportin kyselytutkimukseen osallistuneista tukiperhetoiminnan ammattilaisista yksikään ei kuvannut keskimääräisen tukisuhteen kestoksi alle yhtä vuotta. Tukisuhteiden keston kerrottiin tyypillisesti olevan kahdesta neljään vuotta ja yli 80 prosenttia kyselyyn vastanneista ilmoitti, ettei tukisuhteen kestoa rajoiteta. Ne, jotka ilmoittivat tukiperhesuhteelle olevan keston rajoituksia, kuvasivat maksimikeston olevan yhden ja viiden vuoden välillä. Kansainvälisiin mentorointitutkimuksiin peilaten lasten ja aikuisten välisten tukisuhteiden tulisi kestää vähintään 6–12 kuukautta, jotta niistä olisi hyötyä lapsille ja nuorille ja yli vuoden kestäneillä suhteilla on parhaat mahdollisuudet saada aikaan myönteisiä muutoksia lasten ja nuorten elämässä.[v]

Kentältä kantautuu huolestuttavia esimerkkejä myös ammatillista tukiperhettä tarvitsevista lapsista, joita ohjataan yllättäen kevyempään tukiperhetoiminnan muotoon. Herää kysymys, mitkä seikat ovat tämän muutoksen taustalla. Tuntevatko ammattilaiset lapsen tarpeet riittävän hyvin vai onko kyseessä talouden sanelema ratkaisu, josta kärsivät sekä lapsi että tukiperhe? Pelkona siis on, että palveluntarpeen arviointi ja lapsen etu jäävät hyvinvointialueilla säästötoimenpiteiden jalkoihin ja lapset eivät saa tarpeidensa mukaista palvelua.

Näihin esimerkkeihin viitaten on tullut tuore Eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisu (oikeusasiamies.fi) asiassa, jossa kantelija on pyytänyt tutkimaan hänelle tärkeän ja pitkäaikaisen – alun perin lastensuojelun – tukiperhepalvelun lopettamista. Ratkaisussa tuodaan esiin se, että vaikka hyvinvointialueella on oikeus antaa asiakkaan palveluita koskevaa päätöksentekoa ja määrärahojen riittävyyttä koskevia ohjeita, ei niillä voida rajoittaa sosiaalihuollon asiakkaiden oikeutta laissa säädettyihin palveluihin tai tukeen.

Tukiperhetoiminta kaipaa kansallista ohjausta

Viimeaikaiset muutokset tavassa toteuttaa tukiperhetoimintaa on ollut nopeaa ja yllättävää, josta erityisesti pitkään tukiperhetoimintaa toteuttaneet toimijat ja ammattilaiset ovat huolissaan. Toivommekin, että tukiperhetoiminnan ydintä eli lapsen ja aikuisen välistä, pitkäkestoista ja kannattelevaa suhdetta ei väheksytä. Oikea-aikaisesti perheen ja lapsen elämään mahdollistettu tukiperhetoiminta tulee nähdä vaikuttavana yksilötasoisena suhdetyönä, jolla on myös kustannusvaikutuksia. Lastensuojelun Keskusliiton tuore lasten suojelun kustannusselvitys osoittaa, että suhdeperustaista varhaista tukea, kuten tukihenkilötoimintaa, saa lapsen tai nuoren elämään jopa 12 vuodeksi hinnalla, joka vastaa suuruudeltaan 4,5 kk asumista erityistason lastensuojelulaitoksessa.

Tukiperhetoiminta on myös yksi niistä konkreettisista tuen muodoista, jotka mainitaan sekä lastensuojelulaissa että sosiaalihuoltolaissa. Näistä palveluista puuttuu kuitenkin kansallinen ohjaus, ja toimintoja tulkitaan esimerkiksi kilpailutuksissa eri tavoin. Se puolestaan asettaa lapset ja perheet valtakunnallisesti eriarvoiseen asemaan.

Peräänkuulutammekin, että

  • tukiperhetoiminta palveluna taataan yhdenvertaisesti sitä tarvitseville lapsille valtakunnallisesti.

  • tukiperhetoimintaa tarjotaan lapsen ja perheen tarpeen mukaisesti lähtökohtaisesti vuodeksi kerrallaan, suhdeperustaisuus huomioiden.

  • tukiperhetoimintaa aloitettaessa, sitä arvioitaessa ja sen jatkosta päätettäessä huomioidaan kaikkien osapuolten, erityisesti lapsen näkökulma.

  • vapaaehtoisuuteen perustuvan tukiperhetoiminnan ja ammatillisen tukiperhetoiminnan välinen kriteeristö selkiytetään.

Kirjoittajat:

Tiina Lehto-Lundén, erityisasiantuntija, Lastensuojelun Keskusliitto

Karoliina Eräste, järjestökoordinaattori ja Maarit Mielikäinen, järjestöviestijä, EHJÄ ry

Sonja Valovaara-Annola, kehittämispäällikkö, SOS-Lapsikylä

EHJÄ ry ja SOS-Lapsikylä ovat vuodesta 2021 alkaen koordinoineet tukiperhetoiminnan pyöreää pöytää, joka tuo yhteen hyvinvointialueille tukiperhetoimintaa tarjoavia sosiaalialan toimijoita. Mukana on myös tukiperhetoiminnan tutkijoita ja Lastensuojelun Keskusliitto.

Lähteet

[i] Svenlin, A.-R. (2020). Kannatteleva ja jännitteinen tukiperhetoiminta. Lastensuojelun tukiperhetoiminnan käyttöteoria ja tukisuhteet.  JUY Dissertations 180. Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-8011-5

Lehto-Lundén, T. (2020). Lapsi tukiperheessä. Eksistentiaalis-fenomenologinen tutkimus lasten kokemuksista. Akateeminen väitöskirja. Heikki Waris –instituutin tutkimuksia 3. Pääkaupunkiseudun osaamiskeskus Socca. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-5616-89-

[ii] Kiili, J., Moilanen, J., & Hedman, J. (2024). Kartoittava analyysi lasten, nuorten ja perheiden sosiaalihuollon palveluista 2020-luvulla. Teoksessa J. Kiili, M.-A. Jaakola, M. Anis, T. Lamponen, & E. Stenvall (Toim.), Lapsiperheiden ja lastensuojelun sosiaalityö (s. 19–36). Gaudeamus.

[iii] Courtney, M., & Dworsky, A. (2006). Early outcomes for young adults transitioning from out-of-home care in the USA. Child and Family Social Work, vol. 11, 209–219.

Cashmore, J., & Paxman, M. (2006). Predicting after-care outcomes: the importance of ‘‘felt’’ security. Child and Family Social Work, vol. 11, 232–241.

Gilligan, R. (2008). Promoting resilience in young people in long‐term care — the relevance of roles and relationships in the domains of recreation and work. Journal of Social Work Practice: Psychotherapeutic Approaches in Health, Welfare and the Community, 22:1, 37-50.  https://doi.org/10.1080/02650530701872330

[iv] Kannasoja, S., Malinen, K., Lehto-Lundén, T., Moilanen, J., Svenlin, A., Kiili, J. (2022). Tukihenkilö- ja tukiperhetoiminta lapsi- ja perhesosiaalityössä – raportti tukisuhdetoiminnan ammattilaisten kyselytutkimuksesta. YFI julkaisuja.14. Jyväskylän yliopisto. URN:ISBN:978-951-39-9460-0

[v] Grossman, J. B., & Rhodes, J. E. (2002). The test of time: predictors and effects of duration in youth mentoring relationships. American journal of community psychology, 30(2), 199–219. https://doi.org/10.1023/A:1014680827552

Keller T. E. (2005). A systemic model of the youth mentoring intervention. The journal of primary prevention, 26(2), 169–188. https://doi.org/10.1007/s10935-005-1850-2

Alkuperäinen blogikirjoitus löytyy Lastensuojelun Keskusliiton sivuilta lskl.fi.