Vanha opiskelukaverini oli tulossa Pohjanmaalta vierailulle kahden lapsensa kanssa. Ystäväni toimii nykyään erityisopettajana ja tästä syystä aloitin keskustelun haastavasti: ”Vaimon kanssa juuri pohdimme, mitenhän erityisopettajan lapset osaavat käyttäytyä”. Ystäväni 13- ja 10-vuotiaat lapset hymyilivät kuullessaan kysymyksen, mutta ystäväni reagoi aloittamalla välittömästi tyttärensä hiusten harjaamisen.

Nykyään kaikilta lapsilta ei edellytetä hyvää tai edes kohtuullista käytöstä. Ajoittain olen ollut ihmeissäni, miten joidenkin perheiden vanhempien ja lasten vuorovaikutus toimii. Näyttäisi siltä, että osassa perheistä on epäselvää, kenellä viime kädessä on valta päättää yhteisistä asioista tai tekemisistä. Mikäli asiat eivät etene pikkuprinsessojen tai -prinssien toiveiden mukaisesti, on usein seurauksena kestämätön huuto ja riitely.

Vaikka tänä päivänä eri medioista tulvii aivan laadukkaita kasvatusohjeita ja -ohjelmia, ei tilanne perheissä tunnu kehittyvän parempaan suuntaan. Jotenkin tämän vanhemmuuden uusavuttomuuden liitän vapaan kasvatuksen kulttuurin tuotteeksi. Toisaalta myös nykyinen aika ihannoi demokratiaa siinä määrin, että vanhemmat eivät välttämättä osaa erottaa sitä, missä tilanteessa ja kenen kanssa heidän tulee tehdä päätöksiä demokraattisesti ja missä tilanteessa taas ottaa itse vastuuta päättämällä miten toimitaan.

Osa vanhemmista on kyvyttömiä rajoittamaan lapsiaan, tuottamaan heille hetkellistä mielipahaa tai frustraation tunteita. Nämä ihmiset ovat usein hyvin koulutettuja ja kaikilla muillakin mittareilla mitattuina pärjääviä kansalaisia. Kysymys on mielestäni vanhemmuuteen liittyvästä tunne-elämän ongelmasta, koska lapsen terveen kehityksen kannalta juuri turhautumisen kokemukset ja mielipahan kohtaaminen luovat edellytyksiä rakentaa tervettä ja eheää persoonallisuutta ja psyykettä. Tietenkin lapsi tarvitsee näiden kokemusten lisäksi ja rinnalla aikuisen ymmärrystä, kannattelua, kannustusta, onnistumisen kokemuksia sekä läsnäoloa tuekseen.

Vaikka Super Nanny, Dr. Phil tai Kurileiri televisio-ohjelmat on tuotettu hyvin amerikkalaisittain, löytyy niistä paljon aineksia meille vanhemmille pohdittavaksi ja peilattavaksi. Kyseiset ohjelmat nostavat esiin kasvatukseen liittyviä peruskysymyksiä rajojen asettamisesta ja niistä kiinni pitämisestä sekä aikuisuudesta ja vanhempana olemisesta.

Valitettavan harvoin television kasvatusohjelmat painottavat kasvatuksen toista puolta, joka rajojen asettamisen lisäksi sisältää lapsen pahan olon tunteiden ja aggression säilömistä ja hyväksytyksi tulemisen kokemusten tuottamista. Mielestäni hyvä kasvatuskulttuuri kannattelee ja tukee lasta sekä antaa hänelle ulkoiset rajat silloin, kun hänen sisäiset rajansa eivät ole vielä kehittyneet riittävästi.

Koska vastaavia ohjelmia esitetään useilla kanavilla, on niillä todennäköisesti myös oma laaja katsojakuntansa. Oman lapsen kanssa eläminen ja vanhempana oleminen on mielestäni yksi merkittävimmistä kokemuksista, jonka ihminen voi elämässään saada. Suurimmalle osalle meistä vanhemmista vanhemmuus on rooli ja tehtävä, jossa emme missään tapauksessa haluaisi epäonnistua.

Lasten lähestyessä murrosikää vaaditaan myös vanhemmalta yhä enemmän muutoksen ymmärtämistä ja omien aiempien toimintamallien muuttamista ja kyseenalaistamista. Kun lapsi kasvaa, niin on vanhemmankin kasvettava. Sijaishuollosta saamieni kokemusten mukaan monet vaikeat yhteentörmäykset murrosikäisten kanssa liittyvät juuri vanhempien kykenemättömyyteen muuttaa toimintamallejaan. Kysymys on hallitusta narun löysäämisestä.

Vallasta luopuminen edes asteittain ei ole helppoa, mutta siihen on pakko suostua, mikäli oikeasti haluamme nuoremme itsenäistyvän. Tässä prosessissa vaaditaan erityisesti vanhemmilta oikeanlaista nöyryyttä katsoa peiliin ja kysyä, mitä itse olisin voinut tehdä toisin.

Vaasalaisen erityisopettajaystäväni lapset käyttäytyivät muuten hienosti!

Toimistolla, joulukuussa 2007

Kai Laitinen
toiminnanjohtaja
EHJÄ ry