Ammatillisuus käsitteenä on ohjannut viimeisten vuosikymmenten aikana merkittävästi käytäntöjä, joita on vaalittu ja kehitetty lastensuojelumme piirissä. Lastensuojelun toimijoiden työ on muuttunut ammatillisemmaksi ja samalla työntekijöiden suhde sekä työhön että vapaa-aikaan on saanut uusia merkityksiä. Työ otetaan nykyään enemmän työnä ja vapaa-aika erotetaan työajasta entistä selvemmin.

Pari vuosikymmentä sitten oli mahdollista tavata ohjaaja, joka oli kutsunut kotiinsa nuorisokodissa asuvan nuoren viikonlopun viettoon. Samoin monien työntekijöiden perheenjäsenet tulivat tutuiksi lastenkotien lapsille ja nuorisokotien nuorille. Keskusteluissa nuorten ja lasten kanssa puhuttiin enemmän asioista, jotka liittyivät työntekijöiden yksityiselämään. Suurin muutos oli kuitenkin tapahtunut jo aiemmin ja nämä 1980-luvun muistot olivat vain jäänteitä vanhoista ajoista.

Lastensuojelulaitosten henkilökunta on tänä päivänä lähes poikkeuksetta alalle koulutettua ja tämä on luonnostaan lisännyt ammatillisuuden astetta lastensuojelulaitoksissamme. Koulutus auttaa työntekijää rakentamaan ammatillista identiteettiään sekä helpottaa erottamaan omien ”traumojen” käsittelyn lasten tarpeiden huomioimisesta. Varmasti työ on myös muuttunut vaativammaksi, koska sijoitettujen lasten ja nuorten oirehdinta on lisääntynyt ja vaikeutunut.

Ammatillisuus on tuonut struktuuria lastensuojelutyöhön ja samalla tehnyt siitä tasalaatuisempaa. Todennäköisesti ikäviä kasvatuksellisia ylilyöntejä tapahtuu tänä päivänä vähemmän kuin ennen. Uskoakseni lapset ovat nykyään paremmin turvassa lastensuojelulaitoksissa kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Osa alan toimijoista testauttaa vakinaista henkilökuntaansa rekrytointivaiheessa ja tällä tavoin selvittää hakijan soveltuvuutta alalle. Samoin uusi käytäntö työntekijän velvollisuudesta esittää rikosrekisteriote, tukee lasten oikeuksien ja turvallisuuden lisäämisen kulttuuria maassamme.

Ajoittain ammatillisuuden korostaminen on mielestäni saanut myös piirteitä, joiden mukana kasvatustyöstä on saattanut hävitä jotain tärkeää ja luovuttamatonta. Silloin kasvatustyöstä on tullut enemmänkin ”teknistä asioiden hoitamista”. Sijaishuoltotyötä voi tietenkin tehdä käymällä työpaikalla ja hoitamalla lasten asioita varsinaisesti kohtaamatta lasta tai nuorta. Kuitenkin kaiken kasvatuksen perusta on yhteydessä ja kohtaamisessa sekä kohdatuksi ja nähdyksi tulemisessa.

Mielestäni ammatillisuuteen kuuluu työntekijän omien tunteiden näyttäminen niin vihan kuin ilonkin muodossa. Keskeistä kuitenkin on, että työntekijä on tietoinen omista tunteistaan ja toimistaan. Se tarkoittaa oman toiminnan ja tekemisten hallintaa, niin etteivät omien sanomisten tai tekemisten seuraukset ole vahingollisia lapselle.

Hyvään ammatillisuuteen kuuluu, että työntekijä uskaltaa asettautua lasten ja nuorten rehelliseksi peiliksi ja kertoa mielipiteensä asioista sekä osoittaa tunteensa lasta kohtaan aikuisena ihmisenä. Lapset ja nuoret tarvitsevat peilejä, joiden kanssa ja kautta heidän on mahdollista tarkastella omia näkemyksiään, tekemisiään ja tunteitaan. Ainoastaan tässä rehellisessä vuorovaikutuksessa on mahdollista kasvaa kypsään aikuisuuteen ja rakentaa identiteettiään terveelle pohjalle.

Edesmennyt englantilainen lastenpsykiatri ja psykoterapeutti Donald Woods Winnicott on sanonut integroitumattomien lasten uskovan aikuisen välittämiseen ja rakkauteen vasta, kun he ensin ovat kohdanneet aikuisen vihan. Usein kasvattajan suhde nuoreen muuttuu merkittäväksi vasta, kun nuori ja kasvattaja ovat käyneet läpi jonkin asteisen kriisin ja selvinneet yhdessä siitä.

Hyvä ammatillisuus lastensuojelussa rakentuu aidon ja totuudenmukaisen välittämisen sekä hyväksynnän perustalle. Olennaista kaikessa kasvatustyössä on, miten toimintamme vaikuttaa lapsen parhaaksi tänään ja tulevaisuudessa. Kaikki muu on viime kädessä toissijaista myös ammatillisesti… paitsi työntekijöiden jaksaminen!

Elokuussa 2006

Kai Laitinen
toiminnanjohtaja
EHJÄ ry