Olin kesäkuun alussa matkalla Belgiassa, jossa mukanani ollut vanhin tyttäreni syntyi reilut kaksitoista vuotta sitten. Kävimme niillä paikoilla ja niissä taloissa Antwerpenin kaupungissa, joissa hän oli viettänyt elämänsä ensimmäiset kolme ja puoli vuotta. Viimeiseen kahdeksaan vuoteen tyttäreni ei ollut käynyt Belgiassa. Itse kuulostelin mielenkiinnolla, mitä hän muistaa varhaisesta lapsuudestaan ja kyselin kovasti, mikä vaikuttaa tutulta.

Ajatuksen strukturoidummasta matkasta olin saanut tutustuttuani Solveig-terapiaan eli menneisyysmatkailuun, jota Esko Varilo on Suomessa kehitellyt. Sen mitä olen menetelmää käyttäneiltä lastensuojelulaitosten ammattilaisilta kuullut, on ollut hyvin vaikuttavaa. Itse asiassa uskon menneisyysmatkailun olevan yksi merkittävimmistä uusista menetelmistä lastensuojelumme kentällä.

Jokaiselle meistä on tärkeää saada vastauksia perustavaa laatua oleviin kysymyksiimme siitä keitä olemme, mistä tulemme, mihin kuulumme ja minne olemme menossa. Mielestäni ihmisen kasvu itsensä mittaiseksi yksilöksi edellyttää ainakin jollain tasolla näiden kysymysten kohtaamista. Tosiasioiden tunnustaminen saattaa olla monelle lastensuojelumme lapselle itse asiassa positiivisempi ja terapeuttisempi kokemus kuin yleensä ymmärretään. Usein lastensuojelumme lasten tarinat lapsuudestaan ja elämästään yleensä saattavat olla ongelmakeskeisiä ja kuva omasta elämästä sivuun jääneestä vanhemmasta katkeruuden vääristämä tai ainakin hyvin yksipuolinen.

Me kaikki ihmiset olemme sekä hyviä että pahoja. Isästä on muitakin tarinoita kuin se minkä äiti on eron jälkeen kertonut ja päinvastoin. Ehkäpä isän sisko osaa kertoa jotain siitä kuinka isä piti vauvaa sylissä ja kutsui tätä tietyllä lempinimellä. Ehkäpä äiti kirjoitti viestin veljelleen, jossa kertoi elämänsä mullistuneen positiivisesti lapsen syntymän johdosta. Ehkäpä mummi olisi halunnut ottaa lapsen itselleen ennen kuin huostaanottoon päädyttiin. Jotain sitten vain tapahtui.

Jokaisella meistä on tarve kuulua johonkin, olla osa jotain suurempaa. Jokaisella meistä on tarve tulla nähdyksi tärkeänä ja arvostettuna yksilönä. Me lastensuojelun ihmiset pyrimme korvaamaan jotain siitä, mikä luonnostaan on jäänyt kesken tai vanhempien kyvyttömyyden vuoksi välittymättä. Ehkäpä meidän tulisi oman välittämisemme lisäksi etsiä myös niitä autenttisia ja välittäviä ihmisiä, joita on jokaisen lapsen kohdalla ollut olemassa hänen sukulaisissaan tai ystäväperheiden aikuisissa. Silloin lastensuojelumme lasten ei ehkä tarvitsisi miettiä niin paljon sitä klassista kysymystä työntekijöiden ”oikeasta välittämisestä”.

Solveig-terapia on vaivalloista ja aikaa vievää toimintaa. Monissa lastensuojelulaitoksissa henkilöstömitoitukset ovat niin tiukkoja, ettei ole helppoa irrottaa yhtä työntekijää osin yhden lapsen kanssa hyvin intensiiviseen prosessiin. Kuitenkin onnistunut matkailu menneisyyteen voi uskoakseni muuttaa maailmaa tai ainakin yhden ihmisen elämän.

Kalevankadulla kesäkuussa 2005

Kai Laitinen
toiminnanjohtaja
EHJÄ ry